maanantai, 22. lokakuu 2007

Riitta Latvala: Henkilökohtaista

Takakannesta: Pauliinan elämä tuntuu jämähtäneen. Gradu pölyttyy yöpöydällä, miehestä ei ole tietoakaan ja kämppäkaverit kulkevat omia teitään. Pauliina alkaa etsiä seuraa Henkilökohtaista-palstoilta. Vaikka tapaamiset eivät aina ole pelkästään miellyttäviä, Pauliina haluaa kokea salaisen seikkailun yhä uudelleen.

Ei ehkä ole se ensimmäinen kerta kun tätä mietin, mutta kuka näitä takakannen tekstejä kirjoittaa? Tämän yhden kirjoittaja ei ainakaan ole lukenut kirjaa ollenkaan. Juu, kirjassa on päähenkilö nimeltä Pauliina ja sen gradu pölyttyy yöpöydällä. Minä olisin kirjoittanut takakannen seuraavasti.

Riitta Latvalan esikoisromaani kertoo Pauliinasta, joka kolmeakymmentä ikävuotta lähestyessään ja keskeneräisen gradun yhä maatessa pöydällä yrittää väistää kohtaamasta oman elämänsä kipeintä  kysymystä, äitinsä itsemurhaa. Henkilökohtaista-palstalta löytyvät, yhtä eksyksissä mahdollisestikin olevat miehet, tuntuvat sopivalta kulkuneuvolta ongelmien ohitteluun ylinopeudella. Karkuun Pauliina on lähdössä yhä kirjan viimeiselläkin sivulla.

Kuten alkuperäinen takakansi antaa ymmärtää, ei kirja millään muotoa koostu hassun hauskoista ja toisinaan epämiellyttävistä treffeistä - minähän luulin saavani lukea hersyviä ihmiskuvauksia, mistä minä nautin. Pauliina taisi käydä ehkä kolmella, neljällä treffillä. Kahdet treffit kuvattu yhdellä sivulla. Kyllä minun mielestäni pääteema on äiti, johon kirjassa palataan Pauliinan unissa, ajatuksissa ja keskusteluissa varsin usein.

Kirjan kieli ja kerronta oli ainakin noin puoleenväliin saakka varsin kömpelöä, jotenkin tuntui, että kirjoittaja oli aina päivällä keksinyt jonkun hauskan kielikuvan ja ängännyt sen pakolla johonkin väliin. Toisaalta tekstissä oli myös outoja kohtia, joista tuli mieleen peli, jossa tehdään satua lause kerrallaan. Tuloksena on, että juoni hypähtelee tyyliin: Minna lähti kauppaan. No ei se sitte lähtenykkää.

    "Pauliina luovutti. Hän nojautui tuolin seälkänojaa vasten ja nosti jalat pöydälle. Kirjasto olisi auki ja lukusalissa varmasti tilaa, mutta häntä ei huvittanut kerätä papereitaan kasaan ja levitellä niitä sitten kirjastossa. Sitä paitsi heillä voisi olla hauska koti-ilta, kun kaikki olivat paikalla. Yksi ilta ei vaikuttaisi gradun edistymiseen sitä eikä tätä.
     Riksa lähti käymään kaupassa. -Ah, ihana rauha. Pauliina lukisi sittenkin vielä. Kun aikaa oli, työtahti tehostui kummasti."

 : 0

miksi nähdä tuommoinen vaiva selittäessä miten se nyt päättää jäädä kotiin ja kumota koko juttu. no, kaikkea ei voi ymmärtää. mä en vaan tykkää tuommoisesta päättömästä juoksemisesta.


torstai, 18. lokakuu 2007

Anna Quindlen: Se mikä on totta


Luulin jo että päästyäni kirjan loppuun olen tavattoman ahdistunut, mutta en sentään onneksi.

Ellen Gulden kirjan päähenkilönä tulee painostetuksi syöpää sairastavansa äitinsä hoitajaksi. Siis kyllä, hänet piti painostaa koska naisen ura newyorkilaisena toimittajana nyt olisi hänen omassa pikku päässään noin äkkiseltään mennyt äitinsä ohitse. Painostaja oli Ellenin isä, sairastavan naisen aviomies, jolla itsellään ei ollut aikaa eikä tietenkään minkäänlaista mahdollisuutta ottaa vapaata työstään yliopistolta. Voi mitä vihaa tunsinkaan tuota miestä kohtaan hyvin monessa kohtaa kirjan sivuilla! Tytär sai kylmyytensä anteeksi sitä mukaa kun kirja eteni. Jotenkin uskoin, että ilman isänsä painostamista ja tyttären puolesta päättämistä Ellen olisi itsekin päättänyt jättää uransa. Kunhan olisi vain saanut hetken miettiä rauhassa. Manteli kertomuksessa on se karumpi seikka, että kirja alkaa siitä kun Ellen istuu vankilassa syytettynä äitinsä kuolemasta.

Syöpä suvun rikkautena toi kirjan tarinan ehkä turhankin lähelle ja minun oli paikka paikoin todella vaikea lukea taudin etenemisestä ja tilanteista tyttären ja äidin välillä. Kaikista katkerimmat pätkät olivat kuitenkin nimenomaan sairastavan vaimon ja tämän miehen suhde. Kuolemaa tekevä vaimo olisi kaivannut läheisyyttä ja peiliä tunnoilleen - mies valitti "yövuorojensa" raskaudesta tyttärelleen jatkuvasti ja pyrki välttämään kotona oloa. Kerronta oli välillä hirveän lämmintä kun hento silta rakentui äidin ja tyttären välille, välillä ahdistavan todenmukaista kuvausta syövän runtelemasta naisesta ja äidistä. Jotenkin niin oivaltavaa, että kirjailija on joko a) elänyt vastaavan itsekin b) elänyt vastaavan itsekin c) elänyt vastaavan itsekin tai d) hankkinut järisyttävän tarkkaa tietoa joltain joka on elänyt vastaavan itsekin. Uh.

Suosittelisin kyllä kirjaa ellei tuntuisi niin oudolle suositella näin rajuja tunteita herättävää teosta. Mutta hei,  kuten alussa sanoin; kirjan loputtua olo on melkein valoisa.

maanantai, 15. lokakuu 2007

Anna-Leena Härkönen: Akvaariorakkautta


Epäilin, että olin lukenut tämänkin Härkösen joskus, mutta minulla ei ollut siitä oikein minkäänlaista muistikuvaa, mikä näin kirjan toisen kerran luettuani ajatellen on aika outoa. Ehkä olen vain halunnut unohtaa. Akvaariorakkautta on koko ajan ajankohtaistuvampi ja ajankohtaistuvampi kirja, mutta kyllä se on vaan aika härski ja outo.

Jos minulta kysytään, niin kirja päähenkilö, Saara, on yksi miljardeista seksiä tuputtavan yhteiskunnan uhreista. Hän on kaikkien muidenkin tavoin lapsesta asti altistunut seksille: iltapäivälehdet, televisio, elokuvat, alusvaatemainokset, kaikki muutkin mainokset, nuortenlehdet, ihmissuhdepalstat - mitä nyt yleensä ei enää myydä seksillä? Mitä sitten tapahtuu? Pään sisällä seksuaalisuudesta, omasta itsestä ja seksistä on muokkautunut tietynlainen kuva johon on yllettävä jotta olisi normaali. Tavallinen. Hyvä, parempi, oikea. Ja niin - seksikäs. Karmeaa, mutta vaikka kuinka rakastaa ei toisen läheisyydestä pysty nauttimaan. Ai miksi? No koska omassa päässä näkee itsensä siinä Cosmopolitanin oppaassa, rakkauselokuvassa, saippuasarjassa ja millään siihen kuvaan ei mahdu omana tavallisena itsenä. Ei pysty, ei onnistu. Pään sisälle kasvanut kuva seksuaalisuudesta ei anna hyväksyvää leimaa. Sinä et riitä.

Toisaalta kirjaa oli taas niin helpottavaa lukea. Jotta pystyy tuottamaan tuommoista tekstiä on oltava todella vilkas ja outo mielikuvitus. Vielä oudompi ja vilkkaampi kuin minulla.





maanantai, 15. lokakuu 2007

Sesse Koivisto: Säröja lasitalossa


Minä ihastuin Sesse Koivistoon Enkeli savannilla -kirjan ensimmäisellä sivulla. Ihan kuin mummon luona olisi kylässä. Teksti on kuin ne virkatut verhot ja vanha kello, rämähtävä puhelin ja rusinat lasipurkissa. Säröjä lasitalossa kuulosti heti takakannestaan taas niin "istu ja kuuntelepa tarinaa" -teokselta että pakkohan se oli heti kotiin viedä.

Romaani ajoittuu viimeiseen kesään ennen talvisotaa ja tukirankana on papin rouvana "lasitalossa" elävän Ainin ajatusten liikkeet. Nuorena tulevaan pappiin rakastunut tyttönen ei ollut osannut arvata mitä elämästä tulee kun aviomies odottaa elämässä noudatettavan Tuomas Kempiläisen ("Jos osaisit täydellisesti kuolettaa itsesi ja luopua rakkaudesta luotuihin, vasta silloin voisin täyttää sinut armon virran runsaudella.") ja Tolstoin sanaa kuin lakia. Lastensa aikuistuttua Aini viimein uskaltaa ottaa vastuun elämänsä onnellisuudesta itselleen: ompelee itselleen kukkahameen, päästää hiukset vapaaksi ja rakastuu metsänhoitajaan.

Kirja on niin elämää nähneillä käsillä kirjoitettu. Se ei tee syrjähypystä kirjan kohokohtaa vaan lukijan mielenkiinto ja odotus tarrautuu ajatuksiin: miten pappilan lasitaloon ilmaantuneet säröt näkyvät itse kunkin mielessä? Ja kyllä vain, ei se loppu mennytkään niin kuin olisin siinä lattialla kuunnellessani veikannut.


maanantai, 15. lokakuu 2007

Jarkko Tontti: Luokkakokous


Tämä herra Tontti on ilmeisesti enemmänkin runoilijana kunnostautunut mutta joka tapauksessa minulle ihan uusi tuttavuus oli hän. Oli siksi, että en nyt tiedä, tulisiko luettua jos uusi teos vastaan tulisi. Ei siinä, ihan mielenkiintoista lukea hmm... niin miehen kirjoittaman hajuista tekstiä.

On kaksi lapsuudenkaverusta, on Matias ja on Toni. Kaksi täysin erilaista ihmistä, IT-alan urahai ja humanistihistoriaheppu. Yhteistä heillä tuntuu olevan vain ihana ihana Emmi, jolle molemmat ovat sielunsa myöneet. Elämää suuremmat asiat kuten syöpä, biologisten vanhempien etsiminen ja väkevä taistelu Emmistä ravistelevat miesten toveruutta - miksi ollaan kavereita, ollaanko edes kavereita? Kysymykset tiivistyvät Emmin suunnittelemaa luokkakokousta kohti suunnistaessa. Mikä Emmikin loppujaan on?

Se puoli, josta kirjassa tykkäsin, oli sen ajankohtaisuus itselle. Onhan sitä tässä parin vuoden sisällä tullut mietittyä parinkin ystävyyssuhteen pohjaa, että onko sitä edes ystävä ja mitä ystävyys on. Joidenkin kaverisuhteiden ravistelun tulos on jopa helpottavasti ollut sen päättyminen - ei ystävyyttä ole pakko ylläpitää jos se on lähinnä taakka. Joissakin suhteissa on pitänyt repäistä auki muutamakin ärsyttävä ja hiertävä rakko jotta niillä on mahdollisuus edes yrittää jatkua. Joskus on vaan herättävä siihen todellisuuteen, että nyt on nyt eikä kymmenen vuotta sitten.