Luulin jo että päästyäni kirjan loppuun olen tavattoman ahdistunut, mutta en sentään onneksi.

Ellen Gulden kirjan päähenkilönä tulee painostetuksi syöpää sairastavansa äitinsä hoitajaksi. Siis kyllä, hänet piti painostaa koska naisen ura newyorkilaisena toimittajana nyt olisi hänen omassa pikku päässään noin äkkiseltään mennyt äitinsä ohitse. Painostaja oli Ellenin isä, sairastavan naisen aviomies, jolla itsellään ei ollut aikaa eikä tietenkään minkäänlaista mahdollisuutta ottaa vapaata työstään yliopistolta. Voi mitä vihaa tunsinkaan tuota miestä kohtaan hyvin monessa kohtaa kirjan sivuilla! Tytär sai kylmyytensä anteeksi sitä mukaa kun kirja eteni. Jotenkin uskoin, että ilman isänsä painostamista ja tyttären puolesta päättämistä Ellen olisi itsekin päättänyt jättää uransa. Kunhan olisi vain saanut hetken miettiä rauhassa. Manteli kertomuksessa on se karumpi seikka, että kirja alkaa siitä kun Ellen istuu vankilassa syytettynä äitinsä kuolemasta.

Syöpä suvun rikkautena toi kirjan tarinan ehkä turhankin lähelle ja minun oli paikka paikoin todella vaikea lukea taudin etenemisestä ja tilanteista tyttären ja äidin välillä. Kaikista katkerimmat pätkät olivat kuitenkin nimenomaan sairastavan vaimon ja tämän miehen suhde. Kuolemaa tekevä vaimo olisi kaivannut läheisyyttä ja peiliä tunnoilleen - mies valitti "yövuorojensa" raskaudesta tyttärelleen jatkuvasti ja pyrki välttämään kotona oloa. Kerronta oli välillä hirveän lämmintä kun hento silta rakentui äidin ja tyttären välille, välillä ahdistavan todenmukaista kuvausta syövän runtelemasta naisesta ja äidistä. Jotenkin niin oivaltavaa, että kirjailija on joko a) elänyt vastaavan itsekin b) elänyt vastaavan itsekin c) elänyt vastaavan itsekin tai d) hankkinut järisyttävän tarkkaa tietoa joltain joka on elänyt vastaavan itsekin. Uh.

Suosittelisin kyllä kirjaa ellei tuntuisi niin oudolle suositella näin rajuja tunteita herättävää teosta. Mutta hei,  kuten alussa sanoin; kirjan loputtua olo on melkein valoisa.