Minä ihastuin Sesse Koivistoon Enkeli savannilla -kirjan ensimmäisellä sivulla. Ihan kuin mummon luona olisi kylässä. Teksti on kuin ne virkatut verhot ja vanha kello, rämähtävä puhelin ja rusinat lasipurkissa. Säröjä lasitalossa kuulosti heti takakannestaan taas niin "istu ja kuuntelepa tarinaa" -teokselta että pakkohan se oli heti kotiin viedä.

Romaani ajoittuu viimeiseen kesään ennen talvisotaa ja tukirankana on papin rouvana "lasitalossa" elävän Ainin ajatusten liikkeet. Nuorena tulevaan pappiin rakastunut tyttönen ei ollut osannut arvata mitä elämästä tulee kun aviomies odottaa elämässä noudatettavan Tuomas Kempiläisen ("Jos osaisit täydellisesti kuolettaa itsesi ja luopua rakkaudesta luotuihin, vasta silloin voisin täyttää sinut armon virran runsaudella.") ja Tolstoin sanaa kuin lakia. Lastensa aikuistuttua Aini viimein uskaltaa ottaa vastuun elämänsä onnellisuudesta itselleen: ompelee itselleen kukkahameen, päästää hiukset vapaaksi ja rakastuu metsänhoitajaan.

Kirja on niin elämää nähneillä käsillä kirjoitettu. Se ei tee syrjähypystä kirjan kohokohtaa vaan lukijan mielenkiinto ja odotus tarrautuu ajatuksiin: miten pappilan lasitaloon ilmaantuneet säröt näkyvät itse kunkin mielessä? Ja kyllä vain, ei se loppu mennytkään niin kuin olisin siinä lattialla kuunnellessani veikannut.